No
niin, keskiviikkona eläinlääkärimme Tanja Eläinlääkäriasema
Käpälämäestä soitteli Lumon ulostenäytetuloksia. Ei madon matoa, ei
tarvitse madottaa, voidaan siis rokottaa madottamattakin. Tätä
tenttasin minkä kerkesin. Toki sellaisesta suolinkaisten
lepovaiheestakin olen joskus lukenut, että saattaahan tuo olla, että
kesällä nakkaan Canexin Lumpolle. Kotoa löytyy Axiluria yks setti,
samoin Drontal Compia, mutta jätetään nuo laajakirjoiset matomyrkyt
odottamaan madokkaampia aikoja... Vetlabista tulleessa vastauksessa oli
lisämaininta "uloste sisältää paljon puuta" Sen siitä saa kun
kahdeksan viikkoiselle pienelle puunpurija lapinkoiralapselle tuo
kotiin oman koivunhalon...
Täysin
putsi tuo uloste ei kuitenkaan ollut, vaan neidin suolistoa asuttaa
sellainen emännälle ennen kuulematon kokkidi, yksisoluinen alkueläin
nimeltä Isospora Canis. Kyseinen kaveri on hyvin yleinen, ja joidenkin
lähteiden mukaan jopa 90% kotikoirista olisi kantajia... Isospora
Caniksen spesifinen isäntä on koiraeläimet, sekundaarinen jyrsijät.
Tartuntalähteenä on sairastuneen koiraeläimen ulosteet tai sairaan
jyrsijän syöminen. Yleinen trendi Isospora Caniksen suhteen on, että
aikuisella, oireettomalla koiralla sitä ei lääkitä. Hoitona käytetään
10-14 vuorokauden sulfakuuria. Isospora Canis on vaarallinen usein miten
ainoastaan heikentyneen immuunivasteen omaaville eläimille
(autoimmuunisairaat, muutoin huonokuntoiset, pennut). Eli meidän
kohdalla ei nyt toistaiseksi ole tarvetta tai aihetta lääkitykseen.
Eläinlääkärimme kanssa sovittiin, että tutkitaan uloste puolen vuoden
päästä toistamiseen, ja mietitään tilannetta sitten uudelleen. Sellaisen
käsityksen sain, että koira pystyy "hoitamaan" Isospora Caniksen
elimistöstään myös itsestään. Eikös se niin mene, että tieto lisää
tuskaa.
Maanantaina
oltiin taas tottistelemassa. Tällä kertaa treenien aiheena oli
eteenlähetys. Lisäksi jatkettiin jättäviä liikkeitä, perusasentoa ja
seuraamista. Häiriötreeniä, "tuomarille" ilmoittautumista. Lumo oli
hyvässä vireessä, ja malttoi tehdä hommia. Saatiin taas kiitosta
Tuulilta yhteistyöstä.
Paljon on vielä hommaa, ja monia apuja tulee pikku hiljaa alkaa
häivyttämään, alkuun tottiskentällä, ja hiljalleen muussakin yhteydessä.
Treenien jälkeen käytiin taas Petikon lenkki Peiqin ja Aidan kanssa.
Keskiviikkona
oli sitten tiedossa raunioitumistreenit. Ennen treenejä otettiin
pienimuotoiset hallintatreenit Oittaan asfalttiparkkiksella.
Ryhmäpaikallamakuuta, jättäviä liikkeitä, pujottelua toisten koirakoiden
ohi jne. Lumolla ei meinannut kärsivällisyys riittää paikallamakuuseen,
joten sitä lienee syytä taas ottaa treeniohjelmaan.. Itse raunioilla
menikin sitten 110% paremmin kuin edellisellä viikolla. Etsintäalueena
oli talot ja niiden puoleinen pelto, sekä käärmekasa. Lumo tuli melko
hienosti hallinassa radalle. Imuttamalla tosin, mutta kuitenkin. Alkuun
otin pienoista paikallamakuuta neidille kertoessamme
etsintäsuunnitelmaani. Muutaman kerran sitä sain korjata, mutta alku se
on sekin. Lähetykset menivät hyvin, etsintäsuunnitelma muuttui alkuunsa, sillä
luin koiraani ja annoin sen työstää. Ensimmäinen maalimies oli
keskitalon yläkerrassa, toinen ylätalon alakerrassa. Alatalo jäi hyvin
pienelle huomiolle, sillä Lumo päätti vetästä kanaparrun ylös jossa
otti pellolta hajut, kipitti parrun alas ja suuntasi pellolle. Olin
vähällä sanoa kouluttajallemme Seijalle, että lähtikö se hitto vie
rallaamaan, mutta samalla nousi nenä ylös, ja Lumo vetäsi käärmekasalle,
josta tarkensi maalimiehen apinahäkistä. Treenin jälkeen Seija kysyi
mitä meiltä jäi mielestäni tarkistamatta alueeltamme. Paljonhan meillä
jäi, sillä luotin koiraani. Ja se on sinällään tärkeä juttu sekin.
Ajatuksenani oli palata pellolta takaisin taloille, mutta ei sitten
tarvinnut.
Lumolainen
otti perjantai-iltana elämänsä ensimmäiset hatkat treenikaverini Jonnan
kolme vuotiaan Arttu airendalenterrierin avustuksella. Treffattiin
kahdeksalta Petikossa, ja tyypit katosivat sitten heti alkulenkistä. Ei
siinä mitään, on sitä joskus aiemminkin jonkun liikkuvan kohteen, kuten
peuran, perään lähdetty. Tällä kertaa meillä ei Jonnan kanssa ollut
lainkaan käsitystä siitä minkä perään apinat sinkosivat, mutta hermoja
raastavaa oli se, että tyypit huitelivat teillä tietämättömillä reilun
puoli tuntia! Ei sovi sitten tämän emännän hermorakenteelle lainkaan.
Loppupeleissä Lumo löytyi ensin, hyvin hyvin läheltä. Oli aavistuksen
säikähtäneen oloinen, ja tuli aika nöyränä mutta jälleen näkemisestä
suhteellisen onnellisen oloisena luokseni. Arttu tuli hetken päästä
perässä, ja jatkettiin sitten lenkki kuitenkin suunnitelmien mukaan
loppuun. Kumpikana koirista ei ollut mitenkään kieli vyön alla tms. Että
ehkä olivat pyörineet lähtöpaikan lähettyvillä koko ajan, mutta joku
muu meni emäntien kutsuhuutojen edelle... Ensi kerralla pidän suuni
visusti kiinni, ja toivon, mikäli on lenkkiseuraa paikalla, että
mahdollinen ääntelyni estetään vaikka suukapulalla. On vaan todella
ristiriitainen fiilis tuollaisessa tilanteessa. Pirun
karkuriina-Lumpolainen!
Sunnuntaina
oli sitten mega-action-päivä. Aamulla oli hakutreenit Siikajärvellä.
Meillä oli Lumon kanssa alueen läpikäyntiä noin hehtaarin kokoisella,
tallatulla metsäpläntillä. Ideana oli nähdä mitä koira oikeasti osaa ja
kuinka meidän yhteistyö sujuu. No sujuihan se. Alueelle tultiin yhdessä taas melko hallitusti. Lähetys meni hienosti,
ja Lumo irtosi juuri oikeaan suuntaan. Ensimmäinen maalimies löytyi
melkein heti, Lumolta pääsi tarkennusvaiheessa pieni "hau" ja
maalimiehellä ilmaistiin. Ilmaisu tosin oli aavistuksen epävarmaa
haukuntaa leikkiin kutsu-asennossa. Maalimies oli Lumolle ennestään
vieras henkilö, joka varmasti vaikutti vasta ilmaisua harjoittelevaan
koiraan. Tämän osalta jatkamme siis harjoituksia ja vahvistamme
ilmaisua, sekä koiran varmuutta ilmaisemiseen. Jatkoimme alueen käyntiä
niin, että itse kuljin aavistuksen siksakkia kohti takalaitaa ja Lumo
liikkui ikään kuin minun liikkumiseni mukaan. Kannustin kehumalla
irtoamista kauemmas minusta, kunnes kutsuin jatkamaan kanssani samaan
suuntaan. Toinenkin maalimies löytyi, ja taas ilmaistiin. Kolmas
maalimies oli sitten alueen keskilinjan toisella puolella ja toisessa
päässä. Hetken Lumo "etsi" ikään kuin tyhjää. Liikkui hyvin, irtosi
suhteellisen hienosti kauemmas minusta, seuraten kuitenkin koko ajan
suuntaa mihin liikuin, ja lähtien kehoittamaani suuntaan. Jonkun verran
irtoamista piti vahvistaa kulkemalla lennossa lähettämääni suuntaan,
mutta ei liiaksi. Kolmas maalimies löytyi kuin löytyikin ja Lumo
ilmaisi. Noin hehtaarin kokoisen, tosin hyvin helppo kulkuisen,
metsäalueen läpikäyntiin kului aika tasan 10 minuuttia. Kyllä meistä
vielä jotain tulee. Lumo tarvitsee vielä kokemusta ja varmuutta hajutyöskentelyyn, lähinnä
siihen jos haju on heikko ja esim. tuuli kääntyy. Ilmaisuun tarvitaan
myös varmuutta, mutta sen suhteen en nyt hötkyile. Raunioillahan en ota
ilmaisua, vaan treenaan sen "valmiiksi" metsässä, niin eiköhän Lumo
jossain vaiheessa ilmaise myös raunioilla.
Hakuiluiden
jälkeen hyppäsimme Jennin ja Robinin kyytiin ja suuntasimme Hyvinkäälle
Koirauimalaan. Lumolainen sai uintiseurakseen tutun Faunan ja
ensikertalaiset Kurun ja Salkan (K. Saukon oli tarkoitus olla
uimamaisterina, mutta Kattiksella oli tassussa vekki). Lumolainen ui
hirmu hyvin, mutta altaaseen meneminen on edelleen aika kammottavaa, ja
mikä pahinta, ihmiset päättävät koska sinne mennään.. Hyvinkäältä
suuntasimme Keravalle juomaan sumpit, ja samlala Jenni ja Robin
vaihtoivat vähän vaattetta ja matka jatkui puolestaan Kisahallin
parkkipaikalle. Tänään, sunnuntaina 25.4, oli siis kansainvälinen
pelastuskoirapäivä, ja eduskuntatalon rappusilla kokoonnuimme kello 18
yhteiskuvaa varten. Nelosen nettiuutiset kävivät kuvaamassa tapahtumaa,
videoklippi löytyy täältä.
Tuli siis pientä ympäristökasvatustakin jo toistamiseen tällä
viikolla... Käveltiin eduskuntatalolta Rautatieasemalle, josta hypättiin
junaan ja suunnattiin kotiin. Kuten ehkä arvata saattaa, niin
Lumpo-Lumpolainen oli ehkä jokseenkin väsynyttä koiraa. No, huomenna on
päivä lepoa ja illalla tottistreenit. Ja varmaan tulee tehtyä taas se
perinteinen treenin jälkeinen Petikon lenkkikin...