Taas
on mennyt tovi blogin päivittämisessä.. Mitään ihmeellistä meidän
elämässä ei ole tapahtunut. Koirat voivat hyvin. Lumo täytii 5.12 tasan
7 kuukautta, ja hänestä on kasvanut viehkeä ja ihana murkkuikäinen
teini, jolta aina ajoittain tuntuu jäävän korvat kotiin kun
ulkoillaan.. Neiti on saalistanut ensimmäisen elävän metsäpäästäisensä
ja ylpeänä leikkinyt "aarteellaan" (onneksi ei kuitenkaan syönyt
raatoa). Alma voi vanhasti ja vointi on pysynyt melko stabiilina, eikä
keikkunut suuntaan jos ei toiseenkaan. Minä, emäntä, olen saanut
amk-opintoni hyvään vaiheeseen, lopputyö on purkissa, palautettu ja
siitä on saatu arvosanaksi 4 (arviointiasteikko 1-5). Nyt sitten
täytyisi saada se 15 opintopistettä suoritettua ja raportoitua, niin
paperit olisivat näillä näppäimillä kädessä 31.3.2009. Tähtään siis
siihen. Nyt sitten mietitään mitä sitä kaiken tämän jälkeen tekisi..
"Kattokaa, käytii mamman kaa Mustissa ja Mirrissä ja mä sain valkkaa ite luun..."
(ei nyt isoin, mutta isoimmasta päästä.. Mutta jospa sitten kestäisi edes hetken..)
Viimeisestä
päivityksestä on kulunut melkein kuukausi, ja tunnustan olevani melko
saamaton tämän kirjoittelun suhteen (ja ehkä monen muunkin asian..)
Elämä on koiria ja koirat ovat elämä. Olen niin huikean onnellinen
omista karvakuonoistani. Lumon kasvattajalle Anskulle sanoinkin
Voittaja-näyttelyssä nähdessämme, että olen maailman onnellisin, koska
olen saanut niin ihanan koiran kuin Lumo! Yhteinen taival ei ole ollut
helppo kulkea, ja paljon on vielä edessä. Harva asia on elämässä
ongelmatonta, mutta yhteinen sävel Lumon kanssa on olemassa ja olen
hurmiossa seurannut pienen koiran kasvua ja kehitystä niin henkisesti
kuin fyysisestikin. Almaa ei tietenkään sovi unohtaa, elämäni koiraa.
Mutta tuntuu, että olen saanut myös toisen "elämäni koiran". Nyt
kypsemmällä iällä, aikuisena sitä kait kuuluu sanoa, katselee koiraa ja
sen kanssa toimimista hyvin eri tavalla kuin silloin kun olen Alman
saanut elämääni rikastuttamaan (eli 10-vuotiaana). Silmä lepää ja mieli
rauhoittuu kun katsoo kahta ihanaa koiraa, jotka ovat tuoneet elämääni
uskomattoman paljon iloa ja vilskettä sekä murhetta ja surua.
Poron luita, mamma se hemmottelee...
Viimeisen
kuukauden aikana olemme Lumon kanssa käyneet säännöllisesti Peiqin,
Aidan ja tyttöjen Noora-emännän kanssa ulkoilemassa. On
koirapuistoiltu, kierretty pidempiä lenkkejä, jolloin koirat ovat
saaneet riekkua vapaana ja lenkkien jälkeen istahdettu hetkeksi kahvi-
tai teekupillisen ääressä. Ei ole epäselvää ketkä ovat Lumon
"bestikset". Almakin on saanut säpinää elämäänsä kun tytöt ovat
vierailleet meillä. Sampo-akitaa ja Marikaa ei tosin sovi unohta.
Heitäkin näemme säännöllisesti ulkoilujen ja istumisten merkeissä.
Sampo taitaakin olla Lumon idoli. Niin cool ja oman arvonsa tunteva
akita saa aina pienen lappalaisteinarin onnesta sekaisin. Kyllä
Sampokin Lumosta tykkää, ja joskus jopa innostuu pienen pieneen
leikkiin, mutta Lumo taitaa olla Sampon mieleen vielä ihan liian villi
ja rauhaton. Myös portugeesi-neiti Fera, topakka tapaus, oli meidän
kaikkien ilona yhden lauantaipäivän, kun Feran muut laumanjäsenet
olivat Voittaja-näyttelyissä. Fera suhtautui Lumoon mukavasti, kun oma
lauma ei ollut paikalla.
Lumo ja Fera "maahan" ja sitä herkkuahan tässä kuvassa odotellaan..
.
Tänään
meillä oli ympäristökasvatuspäivä isolla K:lla. Jonkun verranhan
meidän tulee liikuttua julkisilla, kun emännällä ei sitä ajokorttia
ole. Yleensä matkat ovat lyhyehköjä ja niihin liittyy mukavia
koiratapaamisia. Tänään ei kuitenkaan niin ollut. Matkustimme junalla
keskustaan, kävimme L´Oréalin koulutusstudiolla moikkaamassa tuttuja,
asioimassa Kampin keskuksessa ja ennen kotiin lähtöä moikkasimme
Satu-Maijaa Forumin Body Shopissa. Eli hulinaa, uusia hajuja, paljon
ihmisiä ja lisää hulinaa. Lumo käyttäytyi erinomaisesti ja
rauhallisesti. Ihmiset kun ylipäänsä Lumon elämässä ovat tähän asti
olleet kivoja ja ovat sitä edelleen. Junamatka keskustaan meni hienosti
emännän jalan päällä makoillessa. Studiolla neiti tutustui paikkoihin
ja piilotteli possun saparoaan. Kun paikat oli tutkittu ja
saparollekaan ei löytynyt hyvää piiloa, neiti pisteli sen poskeensa ja
otti lepoa. Kampin keskuksessa Only-liikkeessä asioidessa istahti
kiltisti kassaan eteen ja odotti. Body Shopissa tervehti iloisin hännän
heilautuksin Satu-Maijan ja odotteli jälleen mallikelpoisesti kun
ihmiset vaihtoivat turhan päiväset kuulumisensa. Kotimatkalla
otettiinkin sitten torkut junan lattialla. Ja nyt uni maittaa myös
kotona. Neidillä näyttäisi siis olevan hyvä hermorakenne ja
suhtautuminen uusiin asioihin ja pieneen ihmisvilinään sekä liikenteen
meluun. Mitä nyt joskus matkustaminen tuntuu tylsältä kun ei saa
moikata kaikkia ihmisiä ja joutuu olemaan paikallaan.. Eipä tuo
keskusta sinällään emännän mielestä mikään koiranpaikka todellakaan
ole, mutta hyvä sitä on aina aika ajoin käydä totuttautumassa
erilaisiin tilanteisiin ja paikkoihin. Minkä nuorena oppii sen vanhana
taitaa, vai miten se nyt oli…
Vielä lenkin jälkeen jaksaa olla näin terävänä... Tyttöset Aida ja Lumo
Almaa hemmotellaan tietty siinä missä Lumoakin, vaikka poron lumpiosiivuilla..
