"Mun rakas raivostuttava rakki"

Luin tässä "vähän niinkun rivien välistä", tai ihan suoraan, että kirjoitan koirastani ilmeisesti aivan liian positiiviseen sävyyn. Totta. Lähinnä, että tämän blogin perusteella monille on muodostunut Lumosta mielikuva, että Pumpanen on sangen kiltti ja helppo koiraeläin.Mutta avataan asiaa hieman...

Emännän hermorakenne ei siis kestä avautua moneen kertaan matkan varrella tulleista vastoinkäymisistä. Kaikilla niitä on, niistä kyllä puhutaan, niitä vatvotaan ja jokaisella on omansa.  Tää blogi olisi ehkä aikamoista vuodatusta, mikäli tänne olis kaikki vastoinkäymiset avauduttu...

Aloitetaan vaikka siitä, että Lumo-neiti, periaatteessa elänyt tähän astisen elämänsä ainoana koirana, aina kaiken saanut, myös sen jakamattoman huomion, elänyt vailla kilpailua. Otti ensimmäisen kerran vuotiaana matsia kepistä viisi vuotiaan nartun kanssa. "Ei mun oo koskaan tarvinnut mistään luopua". Tappeluun meni ihminen väliin.

Ollessaan puolitoistavuotias, muutaman kuukausi ennen toisia juoksujaan  Lumo aloitti aika mittavat remmirähinät. Vapaana ollessaan, emännän ennakoinnin pettäessä, kävi vieraiden koirien päälle kuin yleinen syyttäjä. Ja siis ennakoinnin tarvitsi pettää ehkä sadasosasekunnin... Eihän se joo reikiä tehnyt, mutta otti ihmisen luonnon päälle enemmältikin. Ja joo, meillä lenkkeillään pääosin vapaana. Koska olen kouluttanut, kouluttanut ja kouluttanut koiraani, jotta se on hallinnassa, luottamus toimii ja lenkkeily on vapaampaa. Tätä ihanaa "vedän teitä kaikkia turpaan"-vaihetta kesti tovin. Toiset juoksut siinä meni, jonkun aikaa vielä siitä ja sitten saavutettiin taas pienoista tasapainoa. Vastaavaa käytöstä ilmeni myös siinä tietyssä vaiheessa ennen kolmansia juoksuja, pms-oireita..

Toiset narttukoirat eivät Lumoa mitenkään erityisesti miellytä. Niitä voidaan, ja pitää, sietää, kunhan asiasta aina välillä ehkä vähän muistutetaan. Tämäkin on koulutuskysymys, ja sen kanssa painitaan edelleen. Nuoremmat eivät hypi silmille, se tehdään melko heti selväksi. Erityinen inhokki Lumolle on kuitekin äitini leikattu podengomiksi uros. Ikää arviolta viisi tai vähän päälle, painoa n. kahdeksan kiloa. Lumo on tähän mennessä ollut valmis "eliminoimaan" Dixin syystä, joka ei minulle ole vielä valjennut. Koko ei ole kynnyskysymys, vaan jokin ihan muu. Välimatkan vuoksi sietokynnyksen kasvattaminen on vaan hieman haasteellista.

No remmirähinää harrastetaan edelleen, vaihtelevalla moodilla ja menestyksellä. Välillä on helpompaa kuin toisinaan. Tuntemattomien koirien tapaaminen remmissä on ehdoton nou nou, siitä tulee helposti rähinä. 

Ehkä veemäisin villitys on "lenkillä huutelu". Tämänkään käytöksen pohjimmainen syy ei ole selvinnyt. Asiaa on kyllä tullut pohdittua ihan jonkun kerran. Homma menee välillä ihan järkeenkin: haisee kettu, haisee rusakko (siis voi päätellä jäljistä), jossain rasahtaa... Vahtimista (joka siis yleisesti perustuu pelkoon?). Välillä Lumo on väsynyt, jolloin huutelu lisääntyy, välillä huudellaan vaan ihan huutelun ilosta. Ja sinkoillaan. Onhan se itse itseään palkitsevaa tekemistä. Tässä auttaa vain ja ainoastaan ennakointi, ennakointi, ennakointi. Lapinkoiran omistaminen vaatisi ainakin neljä silmää. Kahdellakin pärjää, kunhan on riittävän valpas. Kun olet askeleen edellä koiraasi, olet todennäköisesti oikeilla jäljillä. Ihan kirjaimellisesti. Kuri ja pienimmäisen eleen muuttumiseen puuttuminen. Kielto. Kehoitus kulkea yhdessä. Palkka. Vapautus. Ja sama alusta, jos tarvis. Menee jossain vaiheessa kaaliin, mutta tuppaa myös unohtumaan. Huuteluvaiheessa korvat ovat koristeena. Silloin on paras vaan napata koira tylysti hihnaan, ja jatkaa matkaa. Niin, siis tätä huutelua harrastetaan vapaana, ei kytkettynä. Kun koira on rentoutunut, voi taas vapauttaa. Kielto ei auta, huutaminen ei auta. Koirankoulutustapani ei muutoinkaan perustu voimakkaaseen äänenkäyttöön. Ainoastaan poikkeustilanteissa. Huvittaako sinua totella, jos sinulle huudetaan? Välillä se on toki aiheellista, ihan jokaiselle.

Mutta, lapinkoira ei ole paras koira kukkahatuille. Ainakaan minun lapinkoira. Kukkahatusta on joutunut hiljalleen luopumaan. Ei se koivuhalolla koulutettavakaan ole (vaikka sille pentuna sellainen annettiinkin...leikkihin ja purekeltavaksi), mutta kurilla pääsee pitkälle. Lapinkoiran kanssa neuvottelu vie ojasta allikkoon, ei kannata, ei tuota tulosta. Siihen on syyllistytty. Mutta johdonmukaisuudella, kurilla ja  ennenkaikkea reiluudella pääsee pitkälle (koiran kuin koiran kanssa). 

Lapinkoira on ihana koira, mutta jokseenkin haastava koira. Tarvitsevat ehdottomasti peruskoulutuksen, riittävästi liikuntaa ja aktiviteettia (jaksavat liikkua yllättävän paljon). Nartut ovat kieroja kuin korkkiruuvit. Omanarvonsa tuntevaa sakkia. Tekee mielellään, mikäli työehtosopimus on kunnossa, ja tekeminen on mieluisaa. Jos ei, menee lakkoon. Jos huudat aiheetta, ei ota kuuleviin korviinsa. Viisas koira. Monen muun rodun kanssa pääsisi varmasti helpommalla. Ainakin harrastaessa. Mutta kun se toimii, niin se on niin  palkitsevaa! Ei ole mennyt tehty työ hukkaan.

Kerrotaanpa nyt vielä, jos jollekin on epäselvää tuo koiraan käytettämäni aika. Se on kaikki aika, mikä työn jälkeen irtoaa. Oikeastaan. Se on minun valintani,  elämäntapani. Työ haitta harrastamista. Vapaapäivät, viikoloput, lomat suunnitellaan pitkälti koiraystävällisiksi. Lumon kanssa on lenkkeilty ja puuhasteltu ulkona pennusta asti keskimäärin kaksi tuntia päivässä. Tämä kaksituntia on siis se minimi per päivä. Suurin osa lenkeistä vapaana. Treenattu keskimäärin kaksi kertaa viikossa ohjatusti. Pääosin kolmesti. Enkä tunne edes olevani kovin kajahtanut.